Riippumatot

Laiska permakulturisti

Tätä juttua lukiessa kannatta muistaa, että olen lähes koko elämäni ollut kaupunkilainen.

Kun kerroin haluavani muuttaa maalle, enkä ainoastaan omakotitaloon, vaan tilan, jossa peltoa ja metsää, ystäväni kysyi minulta: ”Eikö siinä ole hirveä työ koko ajan? Etkö stressaannu kuoliaaksi kaikista hommista? Miten kaikkeen riittää aika?”. Niinpä. Maalla saa tehdä työtä asumismukavuutensa eteen hyvin toisella tapaa, kuin urbaanissa ympäristössä. Kaupungin taloyhtiössä talonmies hoitaa lumityöt, viherrakentajat leikkaavat nurmikon, siivooja putsaa rappukäytävän, lähikauppa varastoi vihanneksesi, kaukolämpölaitos lämmittää kotisi, remonttimies vaihtaa sulakkeesi, roskakuski hävittää jätteesi ja naapurisi toimii herätyskellona. Sinun ei tarvitse, kuin ajaa raitiovaunulla töihin maksaaksesi tälle sankalle joukolle hyvinvointisi turvaamisesta. Ystäväni huoli oli siis täysin aiheellinen.

Maaseutuelämän välttämättömät työt, niiden pakollisuus ja suoritustapa kannattaa kuitenkin kyseenalaistaa, kuten oikeastaan lähes kaikki. Pitääkö nurmikko olla kahden senttimetrin sängellä jatkuvasti? Onko sitä oltava joka paikassa? Pitääkö koko piha aurata lumesta? Onko sisälämpötilan oltava kaupunkiasunnon 25 astetta? Tehtävät kannattaa suhteuttaa siihen, mitä asumiseltaan haluaa ja välttää tekemästä ekstraa vain, koska ”niin on tapana tehdä”. Toisaalta talon lämmittäminen pönttöuunilla vahingossa 28 asteiseksi Brasilialaisen jazzin soidessa voi olla ympäristöystävällisempää kuin lentäminen etelän lämpöön. Juju on siinä, että turhaa työtä ei pidä tehdä, ellei siitä todella nauti. Laiskaa, eikö totta? Tästä pääsemmekin sopivasti asian ytimeen.

Permakulttuuri on laiskan työkalu.

Tämä vaatii selitystä myös asiaan vihkiytyneille. Permakulttuuri –sana esiintyy yhä useammassa yhteydessä, mutta se voi tarkoittaa toiselle yhtä ja kolmannelle kuudetta. Omin sanoin ydin on tässä:

Ihmisen tulisi suunnitella ja toteuttaa ympäristönsä niin, että se tuottaa hyvinvointia eliökunnalleen (mukaan lukien itse ihminen) kasvaessan rikkaudessa ja monimuotoisuudessaan ikuisesti (Perma), ihmisen juurikaan puuttumatta systeemiin. Tätä on permakulttuuri.

Tavallaan villi luonto oli täydellinen systeemi, mutta ihmisen kansoittaessa planeetan, on luonto muokattu ihmisen kädenjäljeksi. Viisain veto olisikin kääntää tilanne omaksi eduksemme. Tarkoitan, että elämä voi kaikille olla kuten permakulturistille, joka kerää vuodesta toiseen hedelmän suoraan riippumatostansa.

Palaten ystäväni huoleen on omasta maasta elantonsa saaminen toki kovaa työtä ja sitä on kunnioitettava, mutta jalo päämäärä olisi tavoitella älykästä kokonaissysteemiä, joka palkitsee enemmän, kuin vaatii. Usein tämä vaatii pitkän tähtäimen suunnittelua ja huolellista pienien prosessienkin optimointia. Tähän loistava työkalu on Permakulttuuri. Lainaten paikoittain setääni:

Hyvä maatilan suunnittelun aikataulu on sata vuotta. Tämä takaa sen, että valinnat tuottavat hyvinvointia yli sukupolvien ja ovat mahdollisimman pysyviä. 100 vuoden ajanjakso myös takaa, että kestävyys ympäristön näkökulmasta on oletuksena huomioitu. Esimerkiksi rakennuksissa voi käyttää materiaalia, joka kestää ainakin 100 vuotta tai on helposti purettavissa ja kierrätettävissä, jos joku tuleva tilan asukas niin haluaa.

Pienien prosessin optimoinnista kohti älykästä kokonaissysteemiä voi esimerkiksi ottaa projektin, jota olen lähiaikoina työstänyt; Kaukolämmöllä lämpenevässä huoneistossa asuvalle kaupunkilaiselle vieras konsepti, halkohommat. Tilamme päärakennuksessa on neljä pönttöuunia eli metallikuoreen kiedottua hiekka-/kivikasaa, jossa sisällä tulipesä. Ilma kiertää kertaalleen uunin sisällä ja hökötyksen hyötysuhde onkin erittäin hyvä. Tämän kun yhdistää lämmönvarauskapasiteettiin, on helppo argumentoida suorasähkölämmitystä vastaan, mikä siis on jälkikäteen ennen muuttamistamme lisätty rakennukseen. Puulämmitys ei olekaan lyhytnäköisen laiskan valinta, mutta pitkäjänteinen laiska näkee, että itse puu tässä tekee suurimman työn. Vuosien ajan puu varastoi fotosynteesin avulla sisäänsä energiaa auringon valosta, vedestä ja maaperässä uusiutuvista ravinteista. Tämän energian lopulta vapautamme pönttöuunissa lämmöksi huoneeseen. Ilman työtä ei puun istuttajakaan jää ja tätä loppupään jalostusta olenkin yrittänyt optimoida.

Prosessi alkaa jo kasvuvaiheesta. Puulla on muitakin tehtäviä, kuin varastoida tulevaa lämpöenergiaa. Se voi olla osana luomassa mikroilmastoa oikeaan paikkaan esimerkiksi varjona tai tuulensuojana. Se tuottaa lehtikatetta, eli ruokaa mm. madoille. Se voi tuottaa ihmisellekin ruokaa, kuten hedelmiä ja silmuja, tai mahdollisesti rakennusmateriaalia, kuten taipuisaa pajunoksaa. Joka tapauksessa se on harkittu osa ympäristöä ja ennen kaikkea kaunis. Lopulta puu on kaadettava, koska sen kasvuvauhti hidastuu polttoarvon kannalta, tai sen käyttöhyöty muilla osa-alueilla on pienempi kuin polttoarvo.

Puu kaadetaan ja siitä irrotetaan oksat, jotka kannetaan lähimmän Hugelkultur kasvupenkin materiaaliksi. Runko sahataan sopiviksi paloiksi vietäväksi latoon. Tässä ajatus on se, että puu on helpompi kantaa paikalleen mahdollisimman kokonaisena, kuin pieninä palasina = vähemmän kävelyä. Ladossa rangat voivat jo kuivua, kunnes prosessoinnille on sopiva aika. Lato siis melko tilavine rakoineen päästää ilman kiertämään ja lämpenee herkästi aurinkoisella kelillä. Tästä ne siirtyvät metrin päähän sahattavaksi paloiksi, josta ne nostetaan hakkuupölkyn päälle kiinnitetyn autonrenkaan sisään, siten, että hakkuupölkky siirretään sahaamisen jälkeen pilkottujen halkojen keskelle = vähemmän nostettavaa. Tässä 5 – 15 pätkää halkaistaan kirveellä klapeiksi kerralla ja touhuun menee 30 sekuntia. Näin halkaistuja klapeja ei tarvitse nostaa lattialta jälleen halkaistavaksi tai pinottavaksi, eli selkää kuluttavaa halkojen nostamista säästyy 2-6 kertaa per klapi. Renkaan sisältä on matkaa kaksi metriä pinoon, jossa klapit saavat kuivua polttokuivaiksi. Sahanpurut, jota prosessissa syntyy, kannattaa kierrättää kuivikkeena keittöjätekompostissa tai kompostivessassa.

Laiska permakulturisti halkohommat 1

Laiska permakulturisti halkohommat 2 Laiska permakulturisti halkohommat 3

Laiska permakulturisti halkohommat 4

Kaikenkaikkiaan näin optimoiden polttopuuhässäkkään menee vuodessa ehkä 20 tuntia. Paljonkohan maksaa talon vuotuinen lämmitys suorasähköllä ja mitkä ovat sen ympäristövaikutukset? Edullista, fiksua, hauskaa ja laiskaa. No, laiskaa ainakin siinä mielessä, että joutuisin tekemään enemmän töitä huonosti mietityn lämmitysratkaisun takia, vähintään pitkällä aikavälillä, vaikken halkohommia joutuisikaan tekemään.

Toisaalta liiketalouden yksi kulmakivi on erikoistuminen ja palvelujen/tuotteiden vaihto. Kaikkea ei siis kannata tehdä itse, vaan suurempaan hyvinvointiin kaikkien kannalta pääsee tekemällä vain sitä, missä on paras ja vaihtamalla ylimääräiset hyödykkeet toisiin, joita ei ole niin hyvä tekemään itse. Pitäisikö minun siis ostaa puuni joltain toiselta, jolla metsää riittää ja puut ovat paksuja, eikä kuvissa näkyviä hinteliä risuja? Ehkä. Yhtälöön onkin otettava mukaan monimutkaisen vaihdantatalouden mahdolliset pitkäaikaiset vaikutukset ympäristöön, jotka ennen pitkää voivat vaikuttaa negatiivisesti kaikkein osapuolien hyvinvointiin, jota vaihdantataloudella alun perin pyrittiin saavuttamaan. Ennen oli joka perheellä oma lypsylehmä ja tähteillä lihotettava sika. Minkälaiset vaikutukset on tämän päivän jauhelihatehtailla lastenlastemme mahdollisuuksiin tuottaa hedelmää ympäröivästä luonnosta? Tätä ihmissivilisaation eriskummallista tapaa työntää vaikeat työt piiloon kuvastaa seuraava juttu. Kakkajuttu, kirjaimellisesti.

Tarkastellaan jokaisen eliön kannalta tärkeintä tarvetta, ruoan saantia, ravinne- ja energiakierron näkökulmasta kahdessa ihmisen luomassa ruoantuotannon ja jätteenkäsittelyn systeemissä. Oleellista on panosten ja tuotosten suhde, joka on muuten myös Permakulttuurityökaluun sisällytetty tapa arvioida systeemien ja niiden välisten vuorovaikutussuhteiden tehokkuutta.

Ensimmäisenä on tavallinen viemäriverkostoon kytketty vesivessa. Lähden tästä päästä liikkeelle, koska äärimmäisissä tapauksissa tämä voi olla ainoa kohta, jossa ruokaa vastaanottava eliö, eli elintarvikkeensa hankkiva ihminen, tekee ainoan tuotantopanoksensa prosessiin.

Laiska permakulturisti Kaavio 1

Kaakeliastiasta ravinnepanos liukuu muutamassa litrassa vettä kohti jätevedenpuhdistuslaitosta. Verkoston luomiseksi on käytetty huomattava määrä työtä ja energiaa, jonka lisäksi kerrostalon hukkalämmön lämmittämä juomavesi päästää lämpöenergian asfalttikadun läpi harakoille. Puhdistuslaitoksella kiintoaines poistetaan mekaanisesti ja kemiallisesti. Vedestä erotetaan fosfori ja typpeä. Biologinen prosessi puhdistaa vedestä lopun typen kaasuksi. Energiaa kuluu joka vaiheessa ja lähes puhdas vesi juoksutetaan mereen. Jäljelle jäänyt liete ja kiintoaines kiikutetaan bioprosessilaitokseen jatkojalostettavaksi biokaasuksi ja maanparannustuotteiksi. Energiaa kuluu, mutta toisaalta biokaasulla voi korvata prosessissa hukkunutta energiaa. Maanparannusmateriaali kuljetetaan jälleen maatilalle kuorma-auton polttomoottorin voimalla, missä elintarvikkeiden tuotanto useimmiten vaatii lisäksi lannotteita ja useita tunteja traktorin moottorin pärinää. Suurin haitta epätehokkaassa maataloudessa ei suinkaan ole kulunut energia, vaan usein viljelykäytäntöjen aikaansaama eroosio, joka ajan saatossa tekee maasta viljelykelvottoman (huom. 100 vuoden suunnitelma). Täältä ruoka kuljetetaan tukkuun tahi kauppaan varastoitavaksi ja myytäväksi, ja jälleen systeemistä poistuu energiaa ja materiaalia kylmälaitteiden, työn ja hävikin muodossa. Kaupasta tehty viimeinen kilometri jääkaappiin on monesti todettu ympäristövaikutuksiltaan jopa painavimmaksi. Kannattaa harkita, pitääkö kaupassa käydä joka päivä. Prosessin loppuosa jääkaapilta kaakeliastialle onkin kaikille tuttu.

Kompostivessa.

Laiska permakulturisti Kaavio 2

Vaikka piipahtaminen kotiomenapuun juurella tuntuukin houkuttelevalta, on jätteenkäsittely vaativampi prosessi, jotta lopputuote on puhdas ja turvallinen. Systeemissä on kuitenkin enemmän tuotoksia, kuin panoksia. Jo ennen kompostia voi halkohommista ylimääräiseksi jääneitä puruja kierrättää kompostoitumisprosessissa välttämättömäksi hiileksi kompostivessan kuivikkeena. Kompostissa työjuhdaksi tulee hajottajat, eli madot, ötökät, sienet ja muut pieneliöt. Kuten sämpylätaikinassa innostuva hiiva, monistuu kompostissa eliöiden määrä ja tulevasta maanparannusmateriaalista tulee entistä elävämpää. Kasvimaalla kompostoitunut tavara levitetään muun maan sekaan ja lopputulos on humuspitoista maata, joka sisältää paljon kasvin vaatimia ravinteita, sitoo vettä, hengittää ja luo elinympäristöjä yhä useammalle pieneliölle. Vaikka kasvin kasvattaminen hyvin voivassa maassa onkin sangen helppoa, ei tarvittavaa työtä tietenkään voi aliarvoida, vaan se on huomoitava prosessin vaatimana panoksena. Tosin pitkälle jalostetussa permakulttuurisysteemissä tämä panos on suhteellisen pieni. Sadonkorjuusta kasvi menee säilytettäväksi kylmäkellariin tai kuivauksen kautta kuivakaappiin. Viimeinen ylimääräinen tuote prosessissa on poikkeuksellisen hyvä maku elävässä maassa kasvaneessa kasvissa ja kasvattajan hyvä mieli. Prosessin loppuosa lautaselta kompostivessalle saisikin olla useammalle tuttu.

Kakkajuttu, mutta opetus on siinä, että maanviljelijän, laiska tai ei, kannattaisi työskennellä luonnon kanssa, eikä sitä vastaan. Luonto antaa aina enemmän takaisin, kun se vaatii ja tekee hyvin kohdeltuna suurimman osan työstäsi. Fiksu ottaakin tästä kaiken irti ja suunnittelee toimintansa siten, että mahdollisimman vähällä saa mahdollisimman paljon tulosta kokonaissysteemin huomioiden. Kaiken lähtökohta on maa, elämän pankki, joka tuottaa ruoan, jota me kaikki tarvitsemme. Maanviljelijän tulisikin nimensä mukaisesti viljellä nimenomaan maata, ei kasveja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.